Mitä tapahtui kun pilvilinnat romahti?

Minulla oli haaveita ja unelmia. Oli ajatuksia siitä millaisen elämän elän, kuinka lapset kasvatetaan tai miten seuraavat 5 tai 10 vuotta menee. Minulla on terveet lapset, aviomies, koira sekä menestyvä oma yritys. Minulla on taloudellinen turva sekä mahdollisuus toteuttaa muita unelmiani.

Yhtenä lokakuisena päivänä, näillä millään asioilla ei ollut enää mitään merkitystä. Minulla oli kaikki, mutta se kaikki tuntui siltä ettei ollut mitään. Millään ei ollut enää merkitystä. Kaikki tuntui isolta taakalta, suorittamiselta ja osittain myös vastenmieliseltä. Olin tyhjä, sisältä.

En ollut aikoihin keskittynyt kotona, en ollut läsnä. Olin nukkunut huonosti jo vuoden päivät. Unta oli välillä vaikea saada ja usein kello oli reilusti yli puolen yön ennenkuin uni tuli. Vähät unet tekivät pään tosi sumuiseksi eikä ajatus kulkenut. Töissä en keskittynyt, deadlinet ja tekemättömät työt painoivat päälle. Päivät kuluivat useimmiten nettiä selatessa ja kahvia juodessa sekä miettien että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tota. Lopputulos oli kuitenkin päivän päätteeksi aina sama, en ollut tehnyt yhtään mitään.

Mietin miksi näin on, miksi kun kaikkihan pitäisi olla hyvin. Onko minulla oikeutta olla tyytymätön, koska jollain toisella ei välttämättä ole perhettä tai työtä tai kattoa pään päällä? Voinko olla vain itsekäs, että hamuan ja vaadin koko ajan jotain lisää? Miksi millään ei ollut mitään merkitystä? Miksi mikään ei tuntunut hyvältä? Voinko puhua tästä jollekkin, kuullostamatta todella idiootilta, vaativalta ja kitisevältä kakaralta? Voinko tehä tälle jotakin?

En ymmärtänyt vielä tuolloin, että olin uupunut. Merkkejä oli ollut ilmassa jo vuoden verran ainakin, ellei pidempäänkin. Merkkejä, että kiinnostus on lopahtanut, arkiset asiat tuntuvat todella raskailta ja pakkopullalta. Iloinen ja positiivinen fiilis oli vaihtunut ärtymykseen ja negatiivisen ajatteluun. Pienetkin epäonnistumiset tuntuivat loputtoman suurilta, lasten kinastelu sai verenpaineen nousemaan ja hetken päästä huomaankin taas kiljuvani kurkkusuorana mitättömistä asioista.

Olen 19-vuotiaana kokenut näitä samoja tuntemuksia ja ajatuksia, silloin en kuitenkaan tehnyt mitään. Silloin olin vain minä. Oli helppo työntää ajatukset laatikkoon, lähteä viikonloppuna kavereitten kanssa viihteelle ja hukuttaa se kaikki paha olo alkoholiin. Se toimi silloin. Ehkä jos olisin tehnyt jotain jo tuolloin, tilanne voisi olla tänä päivänä eri. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja silloin toimi tavalla, joka siinä tilanteessa tuntui sopivalta.

Olen hukuttanut itseni töihin ja paennut puhelin kädessä istumaan sohvan nurkkaan ja uppoutunut siihen maailmaan. Olin paennut todellisuutta jo usean kuukauden ajan. En kyennyt kotona enkä töissä hengittämään. Ahdistus on kamalinta mitä tiedän. Se tuntui kuin joku kuristaisi koko ajan. Et voi hengittää etkä kykene tekemään mitään. Kun tämä fiilis tulee, pakenen. Pakenin parisuhteistani, jätin toisen äkkiä ja pakkasin tavarani ja häivyin. Pakenen itseäni joskus juomalla ja joskus itkemällä. Se itku on ihan loputon. Se viha ja raivo on niin sanoin kuvaamaton, että melkein jähmetyn paikoilleni. En satuta muita enkä itseäni. Mutta se raivo sisälläni on jotain aivan hirveää.

Pakenin jälleen, tällä kertaa 3000 km päähän. Istuin odottamassa koneeseen pääsyä ja taas mieleni valtasi ahdistus. Ja taas itkin. Reissun aikana tajusin, että olin uupunut. Tiesin olevani väsynyt, mutta aivojen totaalinen overload kävi järkeen. Koska olin yksin reissullani, velvollisuudet jäivät kotiin. Ahdistus väistyi ja päähän alkoi tulvia paljon ajatuksia ja erilaisia tuntemuksia. Päällimmäiseksi jäi nippu kysymyksiä, ilman vastauksia.

Tajusin kuitenkin, että olin unohtanut oman hyvinvointini kokonaan. En enää tehnyt asioita, joista pidän. Selitin itselleni, että olen niin kiireinen ja väsynyt ja sen vuoksi en huolehtinut itsestäni. Aina pitää tehdä 500 asiaa valmiiksi, ennen kuin on minun vuoroni. Jouduin reissullani pysähtymään ja kohtaamaan omat ajatukseni sekä kuuntelemaan mitä asiaa minulla oli. En ollut näitä ajatuksia kuullut, koska olen pitänyt itseni niin kiireisenä koko ajan.

Reissun jälkeen kävin lääkärissä, joka kirjoitti sairaslomaa muutaman viikon. Vihjaili uupumuksesta ja jonkin asteisesta masennuksesta. Sairaslomalappu kouraan ja psykiatrin aikaa odotellessa.

XOXO Palasista koottu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *